Tässä kuvassa olen minä, täydessä tällingissä ja lähdössä ilman miestäni sheikkaamaan bootya perjantai-illan yöelämään!
Nyt on tullut mitta täyteen tiettyjen asioiden suhteen, että on pakko avautua hieman seurustelusta ja siitä, millaisissa parisuhteissa huolestuttavan moni tyyppi tuntuu elävän.
Olin tosiaan vähän aikaa sitten hyvän ystäväni synttäreillä kohottamassa maljaa ja suunnitelmissani oli myös heittää ne korkkaritkin kattoon pitkästä aikaa myöhemmin baarin puolella. Miehellä oli omia juttujaan ja lähdin siis matkaan yksin suurella juhlamielellä. Alkuilta sujui hilpeissä tunnelmissa kuplivan noustessa päähän ja aloimme pikku hiljaa siirtyä läheiseen baariin, jotta naapurit saisivat nukuttua säädyllisen mittaiset yöunet.
Eräällä tyypillä rupesi ilmeisesti närästämään kun emme menneetkään sinne baariin, mihin hän olisi halunnut ja tästä sitten väännettiin pihalla jokunen tovi. Ihan hyvänä ratkaisuna hän päätti lähteä sitten kotiin nukkumaan, mutta tietenkin seurustelukumppanin oli seurattava samaa matkaa.
En tosiaan tiedä, kuinka kovasti kumppani olisi halunnut meidän kanssa baariin, mutta tässä on ensimmäinen asia parisuhteessa, joka saa kulmani kohomaan: Jos kumppani haluaa lähteä eri suuntaan, niin miksi toinen osapuoli ei voi jatkaa juhlimista yksin? Minäkin olen lukemattomat kerrat lähtenyt bilettämään yksinäni kavereiden kanssa kun miestä ei ole voinut vähempää kiinnostaa ja se on ollut molemmille ihan fine jo siitäkin syystä, että luotamme molemmat vahvasti siihen, että baarissa ollaan niiden omien kavereiden kanssa ja tullaan sitten kotiin nukkumaan.
Toinen suuri juhlamielen sammuttaja on sitten tämä baarissa tahi muussa ympäristössä tapahtuva pelihousujen (tai paitojen) repiminen. En tiedä, eikö alkoholi vain sovi kaikille vai mistä syystä jossain välissä alkaa se suunnaton vitutus ja sitten puretaan siihen omaan rakkaaseen kumppaniin kaikki ja vedetään mukaan vanhat poika/tyttökaverit sun muut asiat, jotka on olleet ja menneet vuonna nakki. Tähän päättyi minunkin iltani ja lähdin kaverini kanssa suuntaamaan käsikynkkää kohti keskustaa.
Olen siksi niin ihmeissäni, koska en ole mieheni kanssa IKINÄ riidellyt vastaavista asioista, mielestäni se on aivan naurettavaa ja absurdiakin. Jos et luota rakkaaseesi sen vertaa, että et uskalla päästää häntä yksin ruokakauppaan, niin miksi ihmeessä olla edes yhdessä? Ei toista voi omistaa ja vahtia hänen jokaista tekemistään. Meillä on mieheni kanssa ollut suhteen alusta asti sataprosenttinen luotto toisiamme kohtaan ja olemme parisuhteemme ohella eläneet myös omaa elämäämme baari-iltoineen ja ulkomaanmatkoineen. Olen varma, että se on takuulla myös tehnyt suhteellemme hyvää ja sitonut meitä entistä tiiviimmin toisiimme ja tähän yhteiseen elämään. Jos joskus kävisi niin kamalasti, että kumppani jäisi kiinni pettämisestä, niin se olisi varmasti sitten soronoo, mutta eihän tällaisia asioita voi murehtia etukäteen ennen kuin niitä on edes tapahtunut. Tai yrittää estää kahlitsemalla toista itseensä ja yrittämällä hengittää jopa samaa ilmaa.
Kaikista huolestuttavinta tässä on se, että mielestäni lähipiirissäni ja ympärilläni yllättävän moni tuntuu elävän tällaisessa suhteessa. Jos olisin itse samassa tilanteessa, se saisi minut varmasti ahdistumaan ja pyristelemään pois toisen vaikutusvallan alta. En keksi oikein muutakaan syytä tälle älyttömälle käyttäytymiselle kuin lapsuudessa tai aiemmissa suhteissa koetut pettymykset ja negatiiviset tunteet, mistä syystä ihmisen itsetunto täytyy olla aivan maassa! Jos ei ole itsekunnioitusta ja luottoa edes itseensä, niin miten sitä voisi osoittaa myöskään kumppaniaan kohtaan? Ehkä kannattaisi hoitaa se oma pääkoppa ensin kuntoon ennen kuin alkaa jakaa elämäänsä toisen ihmisen kanssa? Ja sitä suuremalla syyllä, on todella epäreilua, että kantaa kaikki vanhat ongelmat vanhoista suhteista uuteen suhteeseen eikä edes anna uudelle kumppanille mahdollisuutta, koska olettaa jo valmiiksi, että tulee samalla tavalla pettymään hänenkin kanssaan kuten aiemmin.
Mielestäni elämme mieheni kanssa suorastaan harvinaisessa ja omituisessa parisuhteessa, kun kinastelemme lähinnä siitä, kumman vuoro on käydä tällä viikolla ruokakaupassa ja olenkin meistä aivan hemmetin ylpeä ja onnellinen! Todistamieni parisuhdedraamojen takia minulla on ollut jo pitkään sellainen olo, että en tulisi ikinä olemaan kenenkään muun miehen kanssa yhtä onnellinen ja tasapainossa, koska en usko löytäväni tästä pallonpuoliskolta toista sellaista tyyppiä, joka pystyisi luottamaan minuun samalla tavalla ja antaa minun pitää myös oma henkilökohtainen elämäni. Että ei mulla muuta.
Pakko muuten kertoa vielä tähän loppuun, miten ilta päättyi: Olimme kaverini kanssa niin myöhään keskustassa, että nappaisimme pizzan matkaan ja menimmekin extemporee hänen luokseen yöksi. Laitoin miehelleni tekstaria asiasta ja hän vastasi minulle vain, että "Pitäkää kivaa, minäki (rakastan) sua. Tule turvallisesti kotiin." (vitsit mikä supertyyppi!!) Aamulla oli maailman suurin walk of shame kävellä kotiin edellisillan kuteissa, vaikka mitään ei tietenkään ollut tapahtunut. :D Sitähän eivät ohikulkijat voineet tietää, joten oli pakko vetäistä sormikkaatkin käteen, jotta kihlasormukseni ei kaiken kukkuraksi vilkkuisi ulkopuolisten katseille, haha! :'D Karsee muija!
Jos siis löydätte elämäänne huipputyypin, niin pitäkään siitä kiinni, mutta antakaa mennä myös ajoittain omia polkujaan. Vannon, että kyllä hän aina takaisin tulee ja sitten on kiva jatkaa kaksin sillä yhteisellä matkalla. <3
